Luokkaerot luokattomassa yhteiskunnassa - saavatko kaikki apua sosiaalitoimesta?

Talouden tasapainoilua vuodesta toiseen. Kuva: Iosphere

 

Tässä kirjoituksessa päivitellään tilannetta ja tavallaan jatketaan siitä mihin edellisessä jäätiin. Teksti käsittelee lähinnä sitä miten lähdin hakemaan apua sosiaalitoimesta. Tämä osio on todella pitkä mutta ajattelin silti sen yhtenä julkaista.

Luokkaeroja olen miettinyt hurjasti viime aikoina. Oma näkemykseni on muuttunut yllättävästikin. Olen aina kokenut olevani sellaista vahvaa keskiluokkaa, en ole varakkaasta perheestä, työläisperheen kersa kuten suurin osa kavereistanikin. Meillä kotona ei herrapelkoa tai -vihaa ole lietsottu, uskon että hyvin tyypilliseen tapaan on kehotettu kouluttautumaan ammattiin, mikä se sitten onkaan. Sellainen näkemys on ollut että ei niinkään se mihin synnyt vaan se mitä päätöksiä ja valintoja elämässäsi teet, ne vaikuttavat siihen mihin päädyt. Totta tuokin,mutta.. Joudun toteamaan että kyllä sillä vain on väliä missä sosiaalisessa luokassa olet. Tämä tulee esiin erilaisten vastoinkäymisten sietokyvyssä. Mitä korkeammalta lähtee, sen enemmän on tippumisvaraa ja siten mahdollisuuksia joko pehmittää tippumista tai lähteä uuteen nousuun. Mitä heikommilta lähtee sen nopeammin mätkähtää maihin, sen vähemmän on aikaa reagoida muutoksiin.

Kauniisti ilmaistuna alkaa olla väsynyt olo (suhteessa taloudelliseen tilanteeseen). Olen kuitenkin aina yrittänyt parhaani ja pärjätä. Olen tehnyt niin perkeleesti työtä että olen selviytynyt edellisestä taloudellisesta kamppailusta mitä tässä blogissa onkin seurattu, olen yrittänyt olla tuottava ja kuuliainen kansalainen jne. Kuitenkin tässä pikkuhiljaa jokainen vastaisku on vienyt pikkuista syvemmälle alaspäin, lannistanut vähäsen lisää. Huomioitava on että en todella lannistu tai alistu tai luovuta, se on vain se tunne mikä tulee aika ajoin. Aivan turhaan olisin tähän asti taistellut ja sitten löisin hanskat tiskiin. Nyt on vain taas vähän uudentyyppiset haasteet ja täytyy kokeilla erilaisia lähestymistapoja niiden selättämiseksi. En kuitenkaan luovuta koska se olisi liian helppoa. Lähinnä luovuttamisella tarkoitan kaikkien laskujen huomiotta jättämistä ja peliajan hankkimista perintä- ja ulosottomenettelyllä + sillä ajatuksella että "sossu auttaa". Koska silloin se auttaisi.

Jos tuohon luokkaeroasiaan jotenkin paneutuisi. Syksyllä siis tilanne alkoi mennä hassummaksi. Kaikenlaista pientä kun kertyy niin johan kuluu satanen ja toinen, auto rikkoontuu ja menee lähemmäs tonni, stressi vie lääkäriin ja tulee menoerää sieltä, voitte kuvitella. Viimeiseen asti yritin, ajatuksissa se että elariasian hoituessa saan vähän helpotusta jne. Joululahjoja ja verorästejä ja vakuutusmaksuja ja kaikenlaista sattui sitten taas samaan hetkeen. Kiristänyt olen jälleen niin monesta, olen siinä haka, mutta silti ei tulot kuittaa menoja, ei millään.
Suunnattoman henkisen ponnistelun jälkeen hain sosiaalitoimen lastenvalvojan kehottamana toimeentulotukea. Liitteiden määrä oli niin valtava että jo se oli omiaan lannistamaan lisää. Hattu kourassa menin sossuun anelemaan rahaa. Maksuja rästissä, tili pakkasella ajattelin että yhteiskunta auttaa kuten niin montaa vähävaraista tuntemaani. 

Näin sattumalta laskelmat mitä minusta on tehty. Aiemmin olen hakenut toimeentulotukea kahtena kuukautena, marras- ja joulukuussa 2006. Tuolloin olin yhtä lailla oikeasti rahaton mutta sossun laskelmien mukaan rahaa oli tuolloin tarpeeksi. Silloin sain toiselta kuukaudelta 80€, toiselta en mitään. Kahden kuukauden tulot olivat tuon 80€ verran. Opintotuet oli peruutettu tulorajojen ylityttyä, keikkatyöt kuitenkin loppuivat samalla kun tuetkin oli peruutettu. Laskennallisesti sain opintolainaa 200€/kk, nämä olin kuitenkin käyttänyt jo aiemmin syksystä. Nuorena ja sinisilmäisenä vain nielin tilanteen, en muista kuinka selvisin. Vanhempien avittamana kait.

Mutta, niistä sossun laskelmista. Niinhän kävi nytkin että laskelmien mukaan olen tarpeeksi hyvätuloinen. Selvyyden saaminen toimeentulotuen myöntämiseen kesti pitkään koska piti toimittaa lisäselvityksiä. Ensimmäinen ongelma tuli siinä että hakemukseen ei oikein voi kirjoittaa mitään, ainoastaan laittaa numeroita. Vaikka yritin selittää pieneen tilaan asioitani, sain lisäselvityspyynnön missä pyydettiin selvitystä niihin asioihin mitä olin jo yrittänyt selvittää. Palattiin siihen että minun tulisi esittää elatussopimus lapsen elatuksesta. Jota ei siis ole. Josta olin antanut selvityksen että sitä ei ole. Joka on osasyy ongelmaan että tulopuoli ei korreloi sen kanssa mitä lasketaan. No kuitenkin. Tili kympin verran miinuksella, vuokrat rästissä sain kuulla että minulle jää niin paljon rahaa käyttöön että apua ei pykälien mukaan vaan voi antaa. Menoiksi ei huomioida sitä että myynnissä olevaa taloa on pakko lämmittää tai että siitä on joka tapauksessa kuluja (ymmärrän nyt niin hyvin ns. kahden asunnon loukussa olevia). Menoiksi ei huomioida sitä että kuljetan lasta toisessa kaupungissa että tämä näkisi toista vanhempaansa. Menoiksi ei hyväksytä mitään lainanhoitokuluja. Ei mitään. En ymmärtänyt täysin sossun tekemää laskelmaa mutta ilmeisesti menoiksi oli katsottu ainoastaan vuokra ja noin 30€ sähkölaskua. Ei vakuutuksia, ei mitään. Sosiaalityöntekijä ei suostunut tapaamaan minua, ilmoitti että on tehnyt jo kerran laskelmat ja hän ei tiedä mitä hänellä olisi tarjota. En saanut henkilökohtaisesti tilaisuutta esittää tilannettani. Hän onneksi lupasi keskustella lapsen asioita hoitaneen henkilön kanssa.

Tarina jatkui siten että minulta pyydettiin selvitys varallisuudesta. Ilmoitin kaikki velkani (jota on tullut lisää aika määrä syksyn takapakkien vuoksi, myös luottokorttivelkaa) ja muutaman tonnin säästöni. Tottakai säästöt huomioitiin mutta velkaa ei. Minulle ilmoitettiin että säästöjä voi käyttää tullakseen toimeen. Tässä kohtaa tapahtui yksi blogin sisältöön keskeisesti vaikuttava asia: lunastin viimeistä senttiä myöten osake- ja rahastosäästöni sekä tyhjäsin säästötilini! Jo lannistuneena, yöunet menettäneenä ja laskuja pelkäävänä hermorauniona tämä oli kamalaa. Säästöt joita olen saanut suurella ylpeydellä kerättyä ovat muodostuneet tavallaan henkiseksi pelastusrenkaaksi. Ne ovat ihan se viimeinen keino ennen hukkumista. Ja nyt jouduin käyttämään sen. Ajatus ja kokemus siitä että nyt ei ole enää yhtään mitään apua jos tästä mennään vielä huonompaan suuntaan, se tuntui ja tuntuu erittäin pahalta. "Tässäkö palkka siitä että yrittää hoitaa asiansa ja pärjätä elämässä? Miksi meninkään kouluun? Pitäisikö lopettaa ja mennä töihin joita en halua tehdä tai jotka eivät vastaa koulutustani (blogia tuntevat tietävät että aiempi ammattini on 90% työpaikoissa vuorotyötä ja olen ekaluokkalaisen (yksin)huoltaja, vuorotyö ei noin vain onnistu. Vaihdoin ennen opiskelua työpaikkaa koska minulle luvattiin päivätyötä mutta se menikin puihin)? Pitäisikö vain luovuttaa?

Lunastin siis kaiken mitä lunastettavissa oli (s-ryhmän osakkuudet jäivät koska niiden lunastaminen on pitkällistä hommaa). Rästissä olevien maksujen määrä sekä kerrytetty uusi luotto aiemmilta miinuskuukausilta oli niin suuri että rahat menivät kaikki siihen. Edelleen maksettavaa on reilusti ja rahaa maksamiseen ei ole. Suurin vastaisku tuli oikeastaan siitä että olin onnistunut sivuuttamaan veromätkyt ajattelemalla että maksan ne kun saan omistusasunnon myydyksi. Pelkästään mätkyjen määrä on lähes kahden kuukauden nykyistä tulotasoa vastaava summa. Säästöjen kotiutukset tulivat kahdessa erässä tilille. Ensimmäisen erän saapuessa maksoin välittömästi samalla summalla laskuja. Toiselle rahalähetykselle oli jo yhtä lailla kohteet tiedossa, vaikka siitä meni jo iso siivu myös arjen pyörittämiseen.

Uskoni yhteiskunnan erityisesti tilapäisestä ahdingosta kärsivien auttamisesta karisi tuon ensimmäisen ja toisen säästöjen kotiutustilityksen välissä. Olin Prisman parkkipaikalla kun sain puhelun sosiaalitoimesta. Virkailija joka oli aiemmin ollut haluton tapaamaan minua henkilökohtaisesti oli nyt jutellut lastenvalvojan kanssa ja ymmärsi tilanteeni paremmin. Viesti oli kuitenkin lohduton. Apua ei voi antaa koska minulla on omistusasunto; apu olisi kuulemma henkilökohtaisen omaisuuden ylläpitoa. Ainoastaan jos asunto on homeessa tai siitä on tehty kaupat mutta kauppahintaa ei ole vielä saatu, sitten saisin apua.

Muistan kun viimeinen toivonkipinä sammui siihen hetkeen. Menin aikalailla sanattomaksi. Täydellinen lamaantuminen, "mitä nyt teen?". Sain ehdotuksen hakeutua diakoniatoimistoon josta voisin saada ruoka-apua. Hyvin toimeentulevasta (joskin velkaantuneesta ja tuota velkataakkaa maksavasta) kansalaisesta ruokajonoon about vuodessa. Jälleen sellainen hivenen lannistava ajatus.

Tässä noin puolitoista kuukautta kestäneessä ajanjaksossa koin itseni monessa suhteessa nöyryytetyksi. Avun hakeminen ja koko elämän tulostaminen kymmenille papereille ei ollut kivaa. Se että joku arvioi ja "pisteyttää" sinut, se ei ole kivaa. Se että kun se käyttötili on todellisesti miinuksella ja silti väitetään että varallisuutta on, se ei ole kivaa. Se, että tiedostan että jos lakkaisin yrittämästä niin saisin apua, se ei ole kivaa.

Julkinen, verovaroin tapahtuva lähimmäisen auttaminen on niin sokeaa mitä tulee inhimillisyyteen, että se ei tunnista ihmistä pykälien takaa. Sossutäti olisi ollut halukas auttamaan kun lopulta ymmärsi tilanteen, mutta hänen kätensä ovat sidotut niin kuin hän asian ilmaisi.

Sosiaalitoimiston apuun en enää siis voi toivoa varata. Tilapäisen kuormittavan tilanteen ylittämiseksi tarvisinn nyt vain kannatteluapua kunnes pääsen irti omistusasuntoon liittyvistä sidoksista.

Minun pitäisi kuitenkin olla joko syvemmällä ahdingossa ja/tai välinpitämätön talouteni tilasta.

Tällä hetkellä olisin yhteiskunnan kannalta kaikista halvin asiakas, sillä en tarvisi paljoa. Jos syöksyn syvemmälle ja olen useamman palvelun tarpeessa, sitä kalliimmaksi tulen. Tätä ristiriitaa en ole vielä selättänyt että vasta sitten tulisi apua kun se on veronmaksajille kaikista kalleinta.

Oikeasti ärsyttää mitä enemmän miettii sitä että jos minua ei huvittaisi olla töissä tai koulussa, vaan olisin elämäntapavätys puhtaasti valinnasta, yhteiskunta tukisi niin että minimitoimeentulo olisi turvattu. Tällä hetkellä kun on tiukka taloudellinen tilanne ja oljenkorret on käytetty mutta samalla myös halua toimia vastuullisesti, olen jotenkin punainen vaate pykälien silmissä.

Nämä tapahtumat johtivat siihen että jouduin tarttumaan kolmannen sektorin palveluihin. Vapaaehtois- ja hyväntekeväisyysjärjestöt sekä ruokajono tulee kuvaan siinä kohtaa. Näistä seuraavassa kirjoituksessa.