Vihdoin hyviä uutisia

Juhlan paikka iospherellakin!

Kaikkien epäselvien ja hankalien tilanteiden jälkeen nyt alkaa olla juhlan paikka. Asiat alkavat selkiämään. Ensimmäisiä askelia on jo otettu kuivettuvalla maaperällä, odotellaan vielä hetki niin nähdään asettuvatko asianlaidat paikalleen vai jääkö fiksattavaa kuinka paljon.

Jos nyt selkeyden vuoksi avaisi sitä että lapsen elatukseen liittyvä oikeuden päätös on vihdoin tullut! Päätös on myötämielinen tilanteeseen nähden ja siinä todetaan lapsen toisen vanhemman pakoilleen vastuutaan tahallisesti, lisäksi siihen on määritelty reilun vuoden aikana syntyneiden elatusapujen määrä.

Tällä hetkellä Kelassa on hakemus sisällä. Tein jo toisen elatustukihakemuksen tuossa aiemmin keväällä (ensimmäisen tein syksyllä) ihan vain pitääkseni asian vireillä ja koska halusin purkaa kiukkuani byrokratialle laittamalla byrokraattisesti pätemättömän hakemuksen realistisesti todenperäisestä asiasta. Hakemus tuli käsittelyyn juuri sopivasti suunnilleen samoihin aikoihin oikeuden päätöksen saapuessa, näin sain mahdollisuuden esittää tuon päätöslauselman Kelaan. Nyt on kuuleman mukaan virkailijasta/toimistosta kiinni saanko elatusmaksuja takautuvasti vai täytyykö ne ensin kierrättää ulosoton kautta. Tässä vaiheessa kun ollaan niin on jo voitto, ainakin tästä eteenpäin tulen saamaan elatustuen vaikka menneitä joutuisinkin odottelemaan lisää. Laskennallisesti tappiolliset kuukaudet viimeisen reilun vuoden ajalta saavat vähän tasoitusta sillä saan maksettua jotain luottokorttivelkaa pois jos/kun erääntyneet maksut jonain päivänä saapuvat.

Asian ratkeamiseen menee mitä tahansa päivästä moneen viikkoon, kuitenkin jo pelkkä tieto tästä että päästiin seuraavaan vaiheeseen helpotti suuresti. Eikä tämä ollut ainoa positiivinen uutinen viime päiviltä..

Diakoniatoimisto

Uhka vai pelastus? Kuva täältä.

Tämän "kamppailuni" valopilkkuna on ollut hetkittäinen yhteys diakoniatoimistoon. Siellä olen saanut asioida ihmisen kanssa joka oikeasti kuuntelee ja välittää. No, ainakin kuuntelee empaattisesti. Joskus auttaa paljon kun on joku (ulkopuolinen) jolle vuodattaa omia asioitaan ja ahdistuksiaan.

Sain siis sosiaalitoimesta "toimeksiannon" hakeutua diakoniatoimistoon koska "sieltä voit saada ruoka-apua". Laitoin viestiä alueeni toimistoon yhdelle työntekijälle jonka kanssa sovin ajan jolloin tapaisimme. Annoin etukäteen tilanteestani niin paljon informaatiota kun vain viitsin sähköpostiin kirjoittaa, halusin että jotain perustietoa toimistossa olisi kun sinne menen.

Kun tapaamisen ajankohta sitten koitti, menin seurakuntatalolle vähin odotuksin. Vilpittömästi ajattelin että mikä tahansa apu on parempi kuin ei mikään apu. Työntekijä otti lisää tietoja tilanteestani ylös: tuloja, menoja, selkoa juoksevista ja eräluontoisista kuluista ja sen sellaista. Nopeasti päästiin sen vedenjakajan äärelle mikä tässä on kaikista huominarvoisin; tilanteeni on kaiken järjen mukaan suhteellisen tilapäinen, mutta haastava. Onko tilanne hyvä, huono, olenko autettavissa vai avun ulottumattomissa? Ihmisenä työntekijä ymmärsi sen että jos en maksa laskuja ja eriä joita on maksettavana se johtaisi ikävämpään tilanteeseen. Pykälät eivät tätä tunnistakaan sitten kuten jo aiemmin totesimme.

Jossain vaiheessa diakoniatyöntekijä kertoi että voisi auttaa vähän. Jos tiivistetään lyhyeksi niin sain rahallista apua laskujen maksuun. Toimistosta maksettiin osa rästissä olleesta vuokrasta, mikä oli tietysti suuri helpotus. Sain lapselle talviurheiluvälineen hankintaan apua. Lisäksi saisin kupongin jolla hakea ruoka-avustusta noin kerran kuukaudessa.

Se, että sain ymmärrystä ja pientä apuakin, auttoi suunnattomasti. Rahallisesti puhutaan vain muutamasta satasesta mutta se auttoi siinä tilanteessa enemmän kuin paljon, kun vuokria oli maksettavana enemmän kuin mitä oli varaa maksaa. Sain sitä kannatteluapua mista aiemmin kirjoitin.

Tilanne on tällä hetkellä oikeastaan sama kuin silloin pari kuukautta sitten, mutta olen selvinnyt osin sen avulla tänne asti. Ehkä tästä sitten taas mennään pari kuukautta eteenpäin.

Diakoniatoimessa selviteltiin mahdollisuutta saada rahallista apua laskuihin ja rästisaataviin jostain diakoniatoimen omasta harkinnanvaraisesta avustusrahastosta. Asiani käsiteltiinkin siellä, harmikseni siellä oltiin todettu että tilanteeni on liian huono, että apu ei muuttaisi mitään vaan pitkittäisi tilannetta. Eli toisinsanoen kannatteluapua ei enempiä sieltä tulisi. Koska en ollut odottanutkaan enempiä apuja niin en tuosta sen pahemmin ahdistunut.

Tietysti olisi hauska tietää mikä on se paikka ihmisen olla mikä on juuri sopivasti huono mutta tarpeeksi hyvä. Tässähän kuitenkin taas on kysymys siitä miten apua olisi saatavilla kun ihan kaikki on huonosti eikä ylhäällä pysy ilman jatkuvaa ja vankkaa ulkopuolista tukea. Oma tilanteeni degeneroituu kuukausi kuukaudelta, se on selvä. En vain haluaisi luovuttaa, ehkä se on se este joka täytyy ylittää (tai alittaa) että julkiset instanssit rientäisivät apuun. Ehkä se selviää viimeistään ensi vuonna kun Kela alkaa maksaa toimeentulotukea. Tuota aihetta voisikin pohtia kun sitä on ensin julkisuudessa heruteltu.

Diakoniatoimistosta jäi kaiken kaikkiaan hyvä mieli. Sieltä saatu kuuntelu ja ymmärrys sekä myös konkreettinen apu merkitsee paljon. Käyn noin kerran kuukaudessa siellä hakemassa ruokakupongin jolla saan toisaalta hakea ruokakassin. Sen taas olen hakenut kuukauden siinä vaiheessa kun raha on todella jo loppumassa eikä kaupasta pahemmin enää mitään haeta. Oikein hyväksi olen kokenut.

Kolmas sektori apuun

Ukollakin on paljolti laskuja rästissä. Kuva: iosphere

Tässä vaiheessa tarinaa siirrytään hyväntekeväisyyden armolliseen maailmaan.

Sosiaalitoimiston lopulta saadessa päätöksen aikaan (joka siis oli kielteinen) ja ohjaten minut diakoniatoimiston puoleen olin menettänyt uskoni siihen että apua mistään saisin.

Omaa tilannettani kohtaan olin aika tunnekylmä. Ehkä sellainen toimii defenssinä, ehkä sitä on vain niin turta kun pyörittää kuvia ja ajatuksia maksamattomista laskuista ja sellaisesta yöstä toiseen. Aloin kuitenkin tutkia apumahdollisuuksia alueellani. Otin yhteyttä sekä diakoniatoimistoon että erääseen hyväntekeväisyysjärjestöön. Mielikuvani tuosta järjestöstä oli oikein positiivinen, ja heidän sivuillaan oli mainittu monenlaisen avun saamisen mahdollisuus. Laitoin sinne sähköpostia, avasin tilanteeni. Sain kutsun saapua tiettyyn paikkaa tiettyyn aikaan. En ollut pyytänyt apua itselleni vaan lapselle, sillä olin joutunut esim. harrastusasioissa syömään sanani hänelle. Sen kummemmin lapsi kuin minä itsekään emme voi nyt harrastaa mitään maksullista tai hankkia varusteita, itsellä ei ole edes ulkoiluvaatteita joilla esim. pulkkamäessä pakkasella pärjäisi. Tietysti kevään kynnyksellä tuo asia ei ole enää niin hirveän ajankohtainen, yllättäen sitä vaan pärjäsi taas ilman lämpimiä ulkoiluvaatteita. On minulla toki hyvä talvitakki mutta ei liikuntaan soveltuva. Ajattelin että edes lapselle tulisi mahdollisuus "johonkin", en oikein edes tiedä mihin.

Ylpeyteni jo aikapäiviä sitten nielleenä kävelin järjestön tiloihin. Ja järkytyin. Olin kirpputorilla jossa oli toinen toistaan kammottavampia rytkyjä ja apu olisi näistä valita sopivaa päällepantavaa. Ja nyt huomio: olen kulkenut kirpputoreilla, lähetystoreilla, huutokaupoissa ja muissa vastaavissa paikoissa hyvin paljon, pikkupoikana isän mukana ja ensimmäiset myyntipöytäni teini-ikäisenä järjestelleenä. Minä kyllä tiedän mitä kirppistouhu on ja varmaan eniten pitämäni vaatteet niiltä ostanut. Tämä paikka oli kuitenkin kamala. "Sinne päin"-tyyppistä tavaraa hyllyt täynnä. Paikassa oli hirveä sotku ja jotain pahasti vialla, sain allergisia reaktioita vaikka en ole mitenkään herkkä millekään yleensä. Puhtaasta kohteliaisuudesta otin pari vaatetta lapselle ja poistuin paikasta hymy naamalla miettien että miten tämä nyt näin meni. Sain pari nukkaista, oikein kovastikin käytettyä paitaa lapselle. Onnistuin kokemaan tämänkin erityisen lannistavana vaikka niin ei ehkä saisi kokea. Ajattelin että en uskalla lähestyä enää mitään hyväntekeväisyysjärjestöä koska en halua vastaanottaa kirpputorikamaa sillä sitä en tarvitse. En myöskään haluaisi pahoittaa kenenkään mieltä. Pettymykseni tuohon paikkaan olisi siis parempi pitää omana tietona.

Ulkoisesti varmasti kukaan ei minusta huomaisi että rahasta on pulaa. Joulun jälkeen esimerkiksi satsasin alennusmyyntien viime hetkillä rahaa vaatteisiin niin että sain uutta hienoa päällepantavaa pitkäksi aikaa, hintojen ollessa parhaimmillaan 10% alkuperäisestä. En tosin tiedä saisiko vähävaraisella olla uusia vaatteita, se kun ei ole loogista. Tykkään kuitenkin olla ja näyttää puhtaalta ja siistiltä, ja jos uusia vaatteita on mahdollista löytää kerran-pari vuodessa superalesta lähes kirpparihinnoin niin tartun kyllä siihen. Ja muutenkin, onhan tämä suhteellisen tuore tilanne, kuitenkin olen koko aikuisikäni töitä tehnyt ja siinä mielessä tienannut vaatteet päälleni että ei sen kuulukaan näkyä ulospäin.

Olin tuonne hyväntekeväisyysjärjestöön laittanut pyyntöä erityisesti lapsen harrastetoimintaan liittyen. Sieltä on tuon vaatelahjoituskammotuksen lisäksi tullut kerran mahdollisuus osallistua sellaiseen koko perheen toimintaan joka muuten olisi maksullisuutensa vuoksi jäänyt tekemättä. Ihana ajatus sai sekin kolhun kun toimintaa varten tarvittavia lippuja hakiessani vastassa oli järjestön vapaaehtoistyöntekijä, joka teki kovaan ääneen selväksi että tuntee minut vanhempieni kautta. Liput haettiin järjestön tiloista jossa oli paljon muitakin ihmisiä paikalla. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi kuka olen ja mitä teen siellä. Myöskin vanhempani ja heidän tekemisensä tuli kaikille selväksi.

Kolmannen sektorin akilleen kantapää on sen voimakas vapaaehtoissidonnaisuus. Auttamistyön suuria kulmakiviä on toiminnan eettisyys ja työn eettiset periaatteet. Työhön perehdyttäminen ja kouluttaminen on usein pintapuolista ja ehkä enemmän työtehtäviin liittyvää. Eettiset toimintaperitaatteet eivät välttämättä ole kaikilla hyväntahtoisilla auttajilla selkäytimessä asti; se hyvä tahto kun riittää aika pitkälle ja se usein onkin ainoa vapaaehtoisuuden vaatimus.
Eettiseen koodistoon tulisi kuitenkin kuulua aina asiakkaiden yksityisyyden suoja. Itse koin hämmentävänä ja vähän loukkaavanakin sen että minulle täysin tuntematon ihminen kailottaa kovaan ääneen tunnistaneeni minut nimen perusteella ja kuinka hän tuntee vanhempani. Ensi alkuun minua häiritsi suunnattomasti se että kaikki tietoni on tuolla järjestössä enkä tiedä ollenkaan keillä kaikilla on pääsy näihin tietoihin. Kovin mielelläni en enää asioi kyseisessä paikassa kahden epämääräisen kokemuksen jälkeen, vaikka toki tunteet ovatkin tasoittuneet kun aikaa on kulunut.

Toiseen tällaiseen järjestöön en sitten enää uskaltanut olla yhteydessä, oikeastaan vain sen vuoksi että sen paikallisjärjestön aktiivina toimii eräs puolituttuni. Ajatus siitä että hän saisi lukea jotain tilanteeni selontekoa on karmaiseva. Voisin keskustellen melkein kenen kanssa tahansa puhua näistä asioista mutta en enää niin että kirjoitan paperille ahdinkoni ja sitten tuota paperia lukee kuka tahansa.

Tällä hetkellä kokemukseni hyväntekeväisyydestä on kuitenkin kokonaisuudessaan positiivinen. Seuraavassa tekstissä kerron diakoniatoimistosta ja sen kautta sain erittäin hyvän kokemuksen vielä yhdestä kolmannen sektorin toimijasta. Nämä paikallisesti toimivat yhdistykset ovat niitä joiden suhteen olen sitten vähän varuillani. Jälleen palataan siihen että on tylsää kritisoida ketään joka toimii kuitenkin puhtaasti vilpittömyyttään. Kuitenkin. Olen itse ollut toisella puolella eli sitä hyväntekeväisyyttä tekevänä osapuolena, nytpä on kokemus sitten molemmista. Otan kyllä edelleen kaikenlaista apua vastaan kunhan kiusallisuusaspektit jäävät vähemmälle.

Luokkaerot luokattomassa yhteiskunnassa - saavatko kaikki apua sosiaalitoimesta?

Talouden tasapainoilua vuodesta toiseen. Kuva: Iosphere

 

Tässä kirjoituksessa päivitellään tilannetta ja tavallaan jatketaan siitä mihin edellisessä jäätiin. Teksti käsittelee lähinnä sitä miten lähdin hakemaan apua sosiaalitoimesta. Tämä osio on todella pitkä mutta ajattelin silti sen yhtenä julkaista.

Luokkaeroja olen miettinyt hurjasti viime aikoina. Oma näkemykseni on muuttunut yllättävästikin. Olen aina kokenut olevani sellaista vahvaa keskiluokkaa, en ole varakkaasta perheestä, työläisperheen kersa kuten suurin osa kavereistanikin. Meillä kotona ei herrapelkoa tai -vihaa ole lietsottu, uskon että hyvin tyypilliseen tapaan on kehotettu kouluttautumaan ammattiin, mikä se sitten onkaan. Sellainen näkemys on ollut että ei niinkään se mihin synnyt vaan se mitä päätöksiä ja valintoja elämässäsi teet, ne vaikuttavat siihen mihin päädyt. Totta tuokin,mutta.. Joudun toteamaan että kyllä sillä vain on väliä missä sosiaalisessa luokassa olet. Tämä tulee esiin erilaisten vastoinkäymisten sietokyvyssä. Mitä korkeammalta lähtee, sen enemmän on tippumisvaraa ja siten mahdollisuuksia joko pehmittää tippumista tai lähteä uuteen nousuun. Mitä heikommilta lähtee sen nopeammin mätkähtää maihin, sen vähemmän on aikaa reagoida muutoksiin.

Kauniisti ilmaistuna alkaa olla väsynyt olo (suhteessa taloudelliseen tilanteeseen). Olen kuitenkin aina yrittänyt parhaani ja pärjätä. Olen tehnyt niin perkeleesti työtä että olen selviytynyt edellisestä taloudellisesta kamppailusta mitä tässä blogissa onkin seurattu, olen yrittänyt olla tuottava ja kuuliainen kansalainen jne. Kuitenkin tässä pikkuhiljaa jokainen vastaisku on vienyt pikkuista syvemmälle alaspäin, lannistanut vähäsen lisää. Huomioitava on että en todella lannistu tai alistu tai luovuta, se on vain se tunne mikä tulee aika ajoin. Aivan turhaan olisin tähän asti taistellut ja sitten löisin hanskat tiskiin. Nyt on vain taas vähän uudentyyppiset haasteet ja täytyy kokeilla erilaisia lähestymistapoja niiden selättämiseksi. En kuitenkaan luovuta koska se olisi liian helppoa. Lähinnä luovuttamisella tarkoitan kaikkien laskujen huomiotta jättämistä ja peliajan hankkimista perintä- ja ulosottomenettelyllä + sillä ajatuksella että "sossu auttaa". Koska silloin se auttaisi.

Jos tuohon luokkaeroasiaan jotenkin paneutuisi. Syksyllä siis tilanne alkoi mennä hassummaksi. Kaikenlaista pientä kun kertyy niin johan kuluu satanen ja toinen, auto rikkoontuu ja menee lähemmäs tonni, stressi vie lääkäriin ja tulee menoerää sieltä, voitte kuvitella. Viimeiseen asti yritin, ajatuksissa se että elariasian hoituessa saan vähän helpotusta jne. Joululahjoja ja verorästejä ja vakuutusmaksuja ja kaikenlaista sattui sitten taas samaan hetkeen. Kiristänyt olen jälleen niin monesta, olen siinä haka, mutta silti ei tulot kuittaa menoja, ei millään.
Suunnattoman henkisen ponnistelun jälkeen hain sosiaalitoimen lastenvalvojan kehottamana toimeentulotukea. Liitteiden määrä oli niin valtava että jo se oli omiaan lannistamaan lisää. Hattu kourassa menin sossuun anelemaan rahaa. Maksuja rästissä, tili pakkasella ajattelin että yhteiskunta auttaa kuten niin montaa vähävaraista tuntemaani. 

Näin sattumalta laskelmat mitä minusta on tehty. Aiemmin olen hakenut toimeentulotukea kahtena kuukautena, marras- ja joulukuussa 2006. Tuolloin olin yhtä lailla oikeasti rahaton mutta sossun laskelmien mukaan rahaa oli tuolloin tarpeeksi. Silloin sain toiselta kuukaudelta 80€, toiselta en mitään. Kahden kuukauden tulot olivat tuon 80€ verran. Opintotuet oli peruutettu tulorajojen ylityttyä, keikkatyöt kuitenkin loppuivat samalla kun tuetkin oli peruutettu. Laskennallisesti sain opintolainaa 200€/kk, nämä olin kuitenkin käyttänyt jo aiemmin syksystä. Nuorena ja sinisilmäisenä vain nielin tilanteen, en muista kuinka selvisin. Vanhempien avittamana kait.

Mutta, niistä sossun laskelmista. Niinhän kävi nytkin että laskelmien mukaan olen tarpeeksi hyvätuloinen. Selvyyden saaminen toimeentulotuen myöntämiseen kesti pitkään koska piti toimittaa lisäselvityksiä. Ensimmäinen ongelma tuli siinä että hakemukseen ei oikein voi kirjoittaa mitään, ainoastaan laittaa numeroita. Vaikka yritin selittää pieneen tilaan asioitani, sain lisäselvityspyynnön missä pyydettiin selvitystä niihin asioihin mitä olin jo yrittänyt selvittää. Palattiin siihen että minun tulisi esittää elatussopimus lapsen elatuksesta. Jota ei siis ole. Josta olin antanut selvityksen että sitä ei ole. Joka on osasyy ongelmaan että tulopuoli ei korreloi sen kanssa mitä lasketaan. No kuitenkin. Tili kympin verran miinuksella, vuokrat rästissä sain kuulla että minulle jää niin paljon rahaa käyttöön että apua ei pykälien mukaan vaan voi antaa. Menoiksi ei huomioida sitä että myynnissä olevaa taloa on pakko lämmittää tai että siitä on joka tapauksessa kuluja (ymmärrän nyt niin hyvin ns. kahden asunnon loukussa olevia). Menoiksi ei huomioida sitä että kuljetan lasta toisessa kaupungissa että tämä näkisi toista vanhempaansa. Menoiksi ei hyväksytä mitään lainanhoitokuluja. Ei mitään. En ymmärtänyt täysin sossun tekemää laskelmaa mutta ilmeisesti menoiksi oli katsottu ainoastaan vuokra ja noin 30€ sähkölaskua. Ei vakuutuksia, ei mitään. Sosiaalityöntekijä ei suostunut tapaamaan minua, ilmoitti että on tehnyt jo kerran laskelmat ja hän ei tiedä mitä hänellä olisi tarjota. En saanut henkilökohtaisesti tilaisuutta esittää tilannettani. Hän onneksi lupasi keskustella lapsen asioita hoitaneen henkilön kanssa.

Tarina jatkui siten että minulta pyydettiin selvitys varallisuudesta. Ilmoitin kaikki velkani (jota on tullut lisää aika määrä syksyn takapakkien vuoksi, myös luottokorttivelkaa) ja muutaman tonnin säästöni. Tottakai säästöt huomioitiin mutta velkaa ei. Minulle ilmoitettiin että säästöjä voi käyttää tullakseen toimeen. Tässä kohtaa tapahtui yksi blogin sisältöön keskeisesti vaikuttava asia: lunastin viimeistä senttiä myöten osake- ja rahastosäästöni sekä tyhjäsin säästötilini! Jo lannistuneena, yöunet menettäneenä ja laskuja pelkäävänä hermorauniona tämä oli kamalaa. Säästöt joita olen saanut suurella ylpeydellä kerättyä ovat muodostuneet tavallaan henkiseksi pelastusrenkaaksi. Ne ovat ihan se viimeinen keino ennen hukkumista. Ja nyt jouduin käyttämään sen. Ajatus ja kokemus siitä että nyt ei ole enää yhtään mitään apua jos tästä mennään vielä huonompaan suuntaan, se tuntui ja tuntuu erittäin pahalta. "Tässäkö palkka siitä että yrittää hoitaa asiansa ja pärjätä elämässä? Miksi meninkään kouluun? Pitäisikö lopettaa ja mennä töihin joita en halua tehdä tai jotka eivät vastaa koulutustani (blogia tuntevat tietävät että aiempi ammattini on 90% työpaikoissa vuorotyötä ja olen ekaluokkalaisen (yksin)huoltaja, vuorotyö ei noin vain onnistu. Vaihdoin ennen opiskelua työpaikkaa koska minulle luvattiin päivätyötä mutta se menikin puihin)? Pitäisikö vain luovuttaa?

Lunastin siis kaiken mitä lunastettavissa oli (s-ryhmän osakkuudet jäivät koska niiden lunastaminen on pitkällistä hommaa). Rästissä olevien maksujen määrä sekä kerrytetty uusi luotto aiemmilta miinuskuukausilta oli niin suuri että rahat menivät kaikki siihen. Edelleen maksettavaa on reilusti ja rahaa maksamiseen ei ole. Suurin vastaisku tuli oikeastaan siitä että olin onnistunut sivuuttamaan veromätkyt ajattelemalla että maksan ne kun saan omistusasunnon myydyksi. Pelkästään mätkyjen määrä on lähes kahden kuukauden nykyistä tulotasoa vastaava summa. Säästöjen kotiutukset tulivat kahdessa erässä tilille. Ensimmäisen erän saapuessa maksoin välittömästi samalla summalla laskuja. Toiselle rahalähetykselle oli jo yhtä lailla kohteet tiedossa, vaikka siitä meni jo iso siivu myös arjen pyörittämiseen.

Uskoni yhteiskunnan erityisesti tilapäisestä ahdingosta kärsivien auttamisesta karisi tuon ensimmäisen ja toisen säästöjen kotiutustilityksen välissä. Olin Prisman parkkipaikalla kun sain puhelun sosiaalitoimesta. Virkailija joka oli aiemmin ollut haluton tapaamaan minua henkilökohtaisesti oli nyt jutellut lastenvalvojan kanssa ja ymmärsi tilanteeni paremmin. Viesti oli kuitenkin lohduton. Apua ei voi antaa koska minulla on omistusasunto; apu olisi kuulemma henkilökohtaisen omaisuuden ylläpitoa. Ainoastaan jos asunto on homeessa tai siitä on tehty kaupat mutta kauppahintaa ei ole vielä saatu, sitten saisin apua.

Muistan kun viimeinen toivonkipinä sammui siihen hetkeen. Menin aikalailla sanattomaksi. Täydellinen lamaantuminen, "mitä nyt teen?". Sain ehdotuksen hakeutua diakoniatoimistoon josta voisin saada ruoka-apua. Hyvin toimeentulevasta (joskin velkaantuneesta ja tuota velkataakkaa maksavasta) kansalaisesta ruokajonoon about vuodessa. Jälleen sellainen hivenen lannistava ajatus.

Tässä noin puolitoista kuukautta kestäneessä ajanjaksossa koin itseni monessa suhteessa nöyryytetyksi. Avun hakeminen ja koko elämän tulostaminen kymmenille papereille ei ollut kivaa. Se että joku arvioi ja "pisteyttää" sinut, se ei ole kivaa. Se että kun se käyttötili on todellisesti miinuksella ja silti väitetään että varallisuutta on, se ei ole kivaa. Se, että tiedostan että jos lakkaisin yrittämästä niin saisin apua, se ei ole kivaa.

Julkinen, verovaroin tapahtuva lähimmäisen auttaminen on niin sokeaa mitä tulee inhimillisyyteen, että se ei tunnista ihmistä pykälien takaa. Sossutäti olisi ollut halukas auttamaan kun lopulta ymmärsi tilanteen, mutta hänen kätensä ovat sidotut niin kuin hän asian ilmaisi.

Sosiaalitoimiston apuun en enää siis voi toivoa varata. Tilapäisen kuormittavan tilanteen ylittämiseksi tarvisinn nyt vain kannatteluapua kunnes pääsen irti omistusasuntoon liittyvistä sidoksista.

Minun pitäisi kuitenkin olla joko syvemmällä ahdingossa ja/tai välinpitämätön talouteni tilasta.

Tällä hetkellä olisin yhteiskunnan kannalta kaikista halvin asiakas, sillä en tarvisi paljoa. Jos syöksyn syvemmälle ja olen useamman palvelun tarpeessa, sitä kalliimmaksi tulen. Tätä ristiriitaa en ole vielä selättänyt että vasta sitten tulisi apua kun se on veronmaksajille kaikista kalleinta.

Oikeasti ärsyttää mitä enemmän miettii sitä että jos minua ei huvittaisi olla töissä tai koulussa, vaan olisin elämäntapavätys puhtaasti valinnasta, yhteiskunta tukisi niin että minimitoimeentulo olisi turvattu. Tällä hetkellä kun on tiukka taloudellinen tilanne ja oljenkorret on käytetty mutta samalla myös halua toimia vastuullisesti, olen jotenkin punainen vaate pykälien silmissä.

Nämä tapahtumat johtivat siihen että jouduin tarttumaan kolmannen sektorin palveluihin. Vapaaehtois- ja hyväntekeväisyysjärjestöt sekä ruokajono tulee kuvaan siinä kohtaa. Näistä seuraavassa kirjoituksessa.