Diakoniatoimisto

Uhka vai pelastus? Kuva täältä.

Tämän "kamppailuni" valopilkkuna on ollut hetkittäinen yhteys diakoniatoimistoon. Siellä olen saanut asioida ihmisen kanssa joka oikeasti kuuntelee ja välittää. No, ainakin kuuntelee empaattisesti. Joskus auttaa paljon kun on joku (ulkopuolinen) jolle vuodattaa omia asioitaan ja ahdistuksiaan.

Sain siis sosiaalitoimesta "toimeksiannon" hakeutua diakoniatoimistoon koska "sieltä voit saada ruoka-apua". Laitoin viestiä alueeni toimistoon yhdelle työntekijälle jonka kanssa sovin ajan jolloin tapaisimme. Annoin etukäteen tilanteestani niin paljon informaatiota kun vain viitsin sähköpostiin kirjoittaa, halusin että jotain perustietoa toimistossa olisi kun sinne menen.

Kun tapaamisen ajankohta sitten koitti, menin seurakuntatalolle vähin odotuksin. Vilpittömästi ajattelin että mikä tahansa apu on parempi kuin ei mikään apu. Työntekijä otti lisää tietoja tilanteestani ylös: tuloja, menoja, selkoa juoksevista ja eräluontoisista kuluista ja sen sellaista. Nopeasti päästiin sen vedenjakajan äärelle mikä tässä on kaikista huominarvoisin; tilanteeni on kaiken järjen mukaan suhteellisen tilapäinen, mutta haastava. Onko tilanne hyvä, huono, olenko autettavissa vai avun ulottumattomissa? Ihmisenä työntekijä ymmärsi sen että jos en maksa laskuja ja eriä joita on maksettavana se johtaisi ikävämpään tilanteeseen. Pykälät eivät tätä tunnistakaan sitten kuten jo aiemmin totesimme.

Jossain vaiheessa diakoniatyöntekijä kertoi että voisi auttaa vähän. Jos tiivistetään lyhyeksi niin sain rahallista apua laskujen maksuun. Toimistosta maksettiin osa rästissä olleesta vuokrasta, mikä oli tietysti suuri helpotus. Sain lapselle talviurheiluvälineen hankintaan apua. Lisäksi saisin kupongin jolla hakea ruoka-avustusta noin kerran kuukaudessa.

Se, että sain ymmärrystä ja pientä apuakin, auttoi suunnattomasti. Rahallisesti puhutaan vain muutamasta satasesta mutta se auttoi siinä tilanteessa enemmän kuin paljon, kun vuokria oli maksettavana enemmän kuin mitä oli varaa maksaa. Sain sitä kannatteluapua mista aiemmin kirjoitin.

Tilanne on tällä hetkellä oikeastaan sama kuin silloin pari kuukautta sitten, mutta olen selvinnyt osin sen avulla tänne asti. Ehkä tästä sitten taas mennään pari kuukautta eteenpäin.

Diakoniatoimessa selviteltiin mahdollisuutta saada rahallista apua laskuihin ja rästisaataviin jostain diakoniatoimen omasta harkinnanvaraisesta avustusrahastosta. Asiani käsiteltiinkin siellä, harmikseni siellä oltiin todettu että tilanteeni on liian huono, että apu ei muuttaisi mitään vaan pitkittäisi tilannetta. Eli toisinsanoen kannatteluapua ei enempiä sieltä tulisi. Koska en ollut odottanutkaan enempiä apuja niin en tuosta sen pahemmin ahdistunut.

Tietysti olisi hauska tietää mikä on se paikka ihmisen olla mikä on juuri sopivasti huono mutta tarpeeksi hyvä. Tässähän kuitenkin taas on kysymys siitä miten apua olisi saatavilla kun ihan kaikki on huonosti eikä ylhäällä pysy ilman jatkuvaa ja vankkaa ulkopuolista tukea. Oma tilanteeni degeneroituu kuukausi kuukaudelta, se on selvä. En vain haluaisi luovuttaa, ehkä se on se este joka täytyy ylittää (tai alittaa) että julkiset instanssit rientäisivät apuun. Ehkä se selviää viimeistään ensi vuonna kun Kela alkaa maksaa toimeentulotukea. Tuota aihetta voisikin pohtia kun sitä on ensin julkisuudessa heruteltu.

Diakoniatoimistosta jäi kaiken kaikkiaan hyvä mieli. Sieltä saatu kuuntelu ja ymmärrys sekä myös konkreettinen apu merkitsee paljon. Käyn noin kerran kuukaudessa siellä hakemassa ruokakupongin jolla saan toisaalta hakea ruokakassin. Sen taas olen hakenut kuukauden siinä vaiheessa kun raha on todella jo loppumassa eikä kaupasta pahemmin enää mitään haeta. Oikein hyväksi olen kokenut.