 |
Kuvassa oma mukavuusalue on violetin värinen alue. Vihreällä merkitty, huomattavasti suurempi alue sisältää elämän koko kirjon kaikkine kokemuksineen ja mahdollisuuksineen. Alitajuisesti ehkä aloin ymmärtämään että oma pieni kuplani ei voi sisältää kaikkea sitä mitä elämä itsessään voi sisältää.
Niinpä aloin laajentamaan horisonttiani aika konkreettisesti.
Opiskeluaikana lähdin kaverin luokse Eurooppaan. Kaveri oli vaihto-opiskelussa vuoden ajan ja siinä oli tarpeeksi tekosyytä lähteä ensimmäiselle omalle seikkailulle suureen maailmaan. Osin yksin tehty matka sai tietynlaisen kipinän syttymään ja rakkaus matkailuun leimahtikin nopeasti liekkiin. Koska suurin osa ystävistäni olivat köyhiä opiskelijoita (kuten minäkin), en saanut heistä koskaan matkaseuraa koska heistä oli tärkeämpää käyttää vähät varansa baariin tai jotenkin muuten. Itse vietin kengännauhabudjetilla monta kertaa vuodessa pitkiä viikonloppuja ympäri Eurooppaa. Lähes aina yksin. Matkaan lähtemisen jännitys ei oikeastaan koskaan loppunut tai edes vähentynyt, mutta matkalta palatessa olin joka kerran enemmän onnellinen. Onnellinen siitä että olin uskaltanut lähteä ja saanut kokea upeita juttuja. Vuosien aikana olen ollut ympäri maailmaa tilanteissa joissa en ole toivonut mitään niin paljon kuin sitä että olisin omassa sängyssä turvassa, silti olen kaikesta selvinnyt ja kiitollinen että olen niitä vähän kummallisempiakin tilanteita kohdannut. Mitä matkustamiseen tulee, mukavuusalue on ylittynyt reippaasti ainakin kun:
- lähdin yksin työharjoitteluun ulkomaille
- kiinalainen huijaritaksi jätti pienelle hiekkatielle keskelle maaseutua
- hukkasin kaikki matkatavarani keskelle Hong Kongia
- jäin maksullisella tiellä tullipuomin ja rekan väliin vihaisten ranskalaisten huudellessa kirouksia niskaan
- jouduin tunisialaisten mattokauppiaiden nurkkaan ahdistamaksi, kirjaimellisesti
- lähdin usean kuukauden reissuun vailla määränpäätä tai oikeastaan mitään muutakaan
Naapurin puolella ruoho näyttää vihreämmältä, sanotaan. Mutta kun menee itse käymään siellä aidan toisella puolella ja kurkkaa omaa nurmea, voi nähdä että näkymä on aivan yhtä hieno jos ei hienompikin. Sen oman nurmikon voi nähdä kokonaisuudessaan vasta kun ottaa vähän etäisyyttä. Mutta! Naapurilta voi lisäksi saada hyvää lisäoppia oman nurmikon ehostamiseen.
Kun itse ensimmäisiä kertoja olin tilanteessa jossa jouduin opettamaan, oli kyse lähinnä pakkoraosta. Jouduin tavallaan yllättäen vetovastuuseen tietystä asiasta enkä ollut lainkaan mielissäni. Jos olisi ollut aikaa pohtia ja miettiä, olisin laistanut tilanteet. Tällaisista kauhun paikoista jäi pieni kokemuksen poikanen kasvamaan, ja jossain vaiheessa pystyin omaksumaan sen että olin selviytynyt hengissä ja kokonaisena sellaisesta joka oli tuntunut todella vaikealta asialta.
Kypsyessään tuo kokemus teki sen että hakeuduin itse vapaaehtoiselta pohjalta noihin kamaliin tilanteisiin.
On mielenkiintoista ajatella että moni asia joita nykyään teen, tuntuu luontevalta ja niitä tehdessäni olen itsevarma. Olen siis kasvanut ihmisenä niissä tilanteissa / asioissa. Jokin toisentyyppinen asia sitten taas helposti saa aikaan pakoreaktion tai välttämiskäyttäytymisen, ellen saa itseäni kiinni tällaisesta. Nimittäin sillä hetkellä kun huomaan pakenevani takaisin mukavuusalueen lämpöön, teen täyskäännöksen ja pakotan itseni piipahtamaan siellä aidan toisella puolella.
Oli asia mikä hyvänsä niin "kotiin palatessa" onnistumisen tunne on aivan valtava. Seuraavalla kerralla pääsen taas vähän pidemmälle tai pystyn oleskelemaan vähän kauemman siellä jossain ennen kuin palaudun pienemmän pallon suojaan.
Näen ihmisen koko elämänkaaren oppimisprosessina, aina on jotakin uutta mistä oppia. Näin ollen siellä oman alueen ulkopuolella on aina jotakin jota täytyy käydä katsomassa ja omaksumassa. Lisäksi elämä ei muutu turhan yksitoikkoiseksi kun välillä virittää adrenaliinit virtaamaan. Samalla se oma alue kasvaa ja laajenee, jatkuvasti ja loputtomasti.
Elin pitkään melko staattisessa tilassa velkojeni kanssa. Niiden suhteen pysyin mukavuusalueellani enkä ollut valmis kohtaamaan itseni sitä puolta ja niitä kehityksen paikkoja mitä taloudenhallinnassani oli. Vasta kun astuin sen näkymättömän rajan ulkopuolelle saatoin alkaa kasvamaan ja saamaan onnistumisen kokemuksia.
Voisiko tuon mukavuusalueen yhdistää mielikuvaan urheilutreenistä; kun lähtee juoksulenkille, on aikomus hyvä, mieli positiivinen ja vire kohdillaan. Alku menee hienosti, omalla painollaan. Jossain vaiheessa alkavat jalat olla hapoilla, sitä hengästyy ja hiki virtaa. Pian mielessä kamppailee kaksi ajatusta joista toinen käskee lopettamaan juoksemisen ja toinen jatkamaan sitä. Oikein rankka treeni tekee jopa oksettavan olon. Treenin loputtua ihminen on aivan puhki, kaikkensa antanut, rikki ja mäsänä. Kunnes pian koko olemuksen valtaa mahtava raukeuden ja levollisuuden aalto ja hyvänolon hyöky. Onnellisuus siitä että lähti lenkille.
Olisi kiva kuulla minkälaisissa asioissa te olette tehneet tällaisia rajanylityksiä! Näettekö mukavuusalueen ulkopuolella tallustelun pelkästään positiivisena, vai onko teillä kenties joitain ikäviä kokemuksia kun olette pistäneet itsenne haasteelliseen tilanteeseen? Vai onko koko termi pelkkä klisee? Jos niin, miksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista! Bottispämmäyksen vuoksi muutin asetuksia niin että vähän täytyy nähdä vaivaa kommentoidakseen.